Minä olen Eläinlääkäri. Tämä maaginen E-sana on ollut osa identiteettiäni heti opiskelujeni startatessa, vuonna 2002. Kouluun marssin raamit kaulassa, James Herriotin ”Kaikenkarvaiset ystäväni”- kirja kainalossa vannoen silloin valan: Minä Sanni Kallio. Lupaan ja vakuutan kunniani ja omantuntoni kautta, että Minä Eläinlääkärinä toimiessani parhaan ymmärrykseni ja kykyni mukaan tunnollisesti täytän ne tehtävät ja velvollisuudet, jotka minulle eläinlääkärinä kuuluvat.

Opiskelujen edetessä avartui käsitys siitä, että eläinlääkärinä minun pitäisi tietää kaikista eläinlajeista kaikki mahdollinen ja ihmisistä myös ainakin henkisen puolen asiat, jotta voin palvella asiakkaita. Ja tässä kohtaa asiakas tarkoittaa eläimen omistajaa, ei eläintä. Vastoin valtaväylää kulkevia opiskelutovereitani lehmät puhuttelivat minua. Ja erityisesti heidän omistajansa. Minun näköiseni eläinlääkäri sopi paremmin maatilan ympäristöön.

Sain Herriot-kiksejä poijituksista, kalkkipullon jälkeen ylös ponnahtavista lehmistä ja nopeista tilakäynneistä sairaita eläimiä parannellessa. Työn rutinoiduttua aloin pohtimaan voidaanko näitä jokapäiväisiä vaivoja jotenkin ehkäistä, jotta lehmät pysyvät terveinä? Miten saada olosuhteet lehmille ja navetan muulle väelle mielekkäämmiksi?

Jos sinä päivänä, kun kävelin koulun ovista ensimmäisen kerran sisälle, minulta olisi kysytty missä olemme 20-vuoden kuluttua.  En olisi voinut kuvitellakaan, että yleinen ilmapiiri, some ja iltapäivälehtien otsikot osoittavat meitä ja työkavereitamme lehmiä suoraan päin näköä. Milloin ja miksi tämä tapahtui? Mielestäni olen yksi tärkeä palanen palapelissä, jotta kuluttajalla olisi edelleen puhdasta ja terveellistä kotimaista ruokaa lautasella. Hyvinvoipien lehmien tuottamaa.

Lehmien eläinlääkintä on edelleen myös yksilön hoitoa

Olen vieraillut ehkäpä sadoissa Suomalaisissa navetoissa kahdenkymmenen vuoden aikana. Yksi yhteinen nimittäjä kaikille käynnille on se, että jokaisella suomalaisella lehmällä on nimi! Ja tämä ei ole muuttunut kahdenkymmen vuoden aikana. Tilakoot ovat kyllä kasvaneet ja olosuhteet ovat parantuneet, mutta se vaatii investointeja. Jos halutaan että edelleen voimme katsoa maaseutua ja lehmiä laitumella tietäen, että joku tietää niiden kaikkien nimen ja persoonan, tai edes jaksaa antaa niille nimen, on maatila nimisen yrityksen kannatettava. Maatalousyrityksissä osingot tai voiton tekeminen veroparatiisissa ei ole keskiössä. Puhutaan elämäntavasta. Se mitä tämä tarkoittaa, ei löydy sinun feedistäsi eikä iltasanomien otsikoista. Siksi haluan kertoa teille miten itse eläinlääkärinä näen suomalaisen maidontuotannon omien silmälasieni läpi läheltä, mutta ulkopuolisin silmin. Avaan tätä kertomalla yhdestä normipäivästäni.

Aivan kuten tuhannet muutkin suomalaiset ruuhkavuosien työssäkävijät ja yrittäjät, hässäkkä aamuni alkavat kuppiin jäähtyneellä kahvilla ja somettamisella vessanpytyllä. Pakkaan autoon lääkelaukun, ultraäänen ja muutaman laatikon ”ehkä näitä tarvitaan”-tavaroita ja lääkkeitä luovutettavaksi asiakastiloille. Kurvailen mutkittelevaa tietä läpi kuvankauniin maaseutumaiseman. Taloja on siellä täällä, niin uusia ja vanhojakin. Olen kuullut, että jos tämmöinen metsän tai pellon laidalla oleva talo tällä seudulla tulee myyntiin, se menee heti kaupaksi pyyntihinnalla. Parhaimmassa tapauksessa, jos taloon kuuluu vaikka vanha navetta, se menee tarjouskaupaksi. Asun eteläisessä Suomessa, alle tunnin matkan päässä Helsingistä, Suomen niin sanotusta ytimestä. Harmi vaan tuleville maallemuuttajille, että meillä ei ole maaseutua, jos meillä ei ole maataloutta.

Saavun ensimmäiselle tilalle, Yrjaksen maitotilalle Myrskylään. Kauniit vanhat rakennukset istuvat maisemaan. Navetan harjalla on takorautainen viiri, missä lukee vuosiluku 1543. Ainakin niin kauan tälläkin tontilla on ollut lehmiä ja peltoja on viljelty. Sukutila on muokkaantunut ajan saatossa, mutta perusperiaate on ollut sama. Täältä saadaan elanto, ruokaa omaan ja muidenkin pöytään. Täällä on oma elämä jonka juuret ulottuvat kauas. Tervehdin tilan tuttuja koiria heti pihalla ja menen erilliseen tilaan vaihtamaan työasuni päälle. Saappaat ja haalarit, mieluummin reilummat kuin persuksia kiristävät. Emäntäkin on vastassa ja odotellut aamulypsyn päätteeksi minua paikalle. Täällä on herätty jo aamuviideltä hoitamaan lehmiä, kuten joka päivä sitäkin ennen kohta viidensadan vuoden ajan. Tuija emäntä tuumaa, että ennen kuin aloitetaan päivän työt eli lehmien työterveyshuolto, niin Myy lehmä on poikimassa. Tarkistamme, että poikiminen etenee normaalisti ja jätämme Myyn rauhassa jatkamaan toimiaan (niin lehmät haluavat sen tehdä). Aloitan ultraäänen avulla tarkistamaan poikineiden lehmien kuntoa ja jutustelemme samalla, että mikä Myyn vasikalle tulisi nimeksi. Myyn emä on Niiskuneiti, sen sisko on Pikkumyy. Koska tänä vuonna syntyvät vasikat nimetään kirjaimella T, pohdimme että ketä T alkuisia hahmoja mahtaa Muumilaaksossa asua. Muistettiin että eikös siellä ole Tiuhti ja Viuhti. Eli jos vasikka on lehmä se saa nimen Tiuhti ja jos se on sonni se voisi olla Taikuri. Tiineystarkastuksissa Nuoskalumi todettiin tiineeksi. Sen emä on Jäähile ja vasikka Räntäsade. Se nimi sopiikin näihin keleihin hyvin. Poikkean vielä Yrjaksen tilapuodin puolella ostamassa herkkuja ruokapöytään.

Monissa karjoissa lehmät nimetään sukulinjan teeman mukaan ja nimien keksiminen onkin hauskaa puuhaa. Edellisvuonna nimettiin myös muutama Sanni vasikka.

Eläinlääkärin roolissa havainnoin mahdollisia tulevia haasteita tai uhkia, mitkä voisivat aiheuttaa lehmien sairastumisen. Yhdessä tuottajien kanssa teemme jatkuvasti työtä, jotta lehmien olosuhteet olisivat mahdollisimman hyvät, jotta ne pysyvät terveinä ja pitkään karjassa. Päivystävät eläinlääkärit tulevat paikalle aina tarvittaessa, myös keskellä yötä. Jos vaikka Myy olisi tarvinnut apua poikimisessa tai olisi sairastunut poikimahalvaukseen. Mutta nyt niin ei käynyt, koska olemme ennakoineet ja muuttaneet umpilehmien rehustusta ja Myy sai vielä kalsiumboluksen poikimisen yhteydessä. Kaikki meni hyvin tällä kertaa.

Lehmien terveysasiat ovat monilla tiloilla keskiössä, mutta miten ihmiset jaksavat? Viimeisen vuosien aikana olen havainnut valtavan muutoksen työilmapiirissäni. Asiakkaani eli lehmät, voivat joka päivä paremmin ja nauttivat mitä hienoimmista fasiliteeteistä. On syväkuivikeparsia, olkipohjakarsinoita, raikas ilma ja valoa. Karjaharjat pyörivät, jos selkää sattuu kutittamaan matkalla lypsyrobotille lypsylle ja syömään herkkuja. Toiset asiakkaani, eli maitotilayrittäjät, isännät ja emännät, alkavat olla keskimäärin niin loppuun palaneita, että välillä tekisi mieli huutaa eduskuntatalon portailta elokapinoitsijoille ja heidän kavereilleen, että menkää nyt hyvät ihmiset edes yhdeksi päiväksi katsomaan mitä siellä maaseudulla ihmiset oikein tekevät. Näette miten Suomi pyörii kaiken tämän internet-some-”kukahuutaakovitenkuullaanparhaiten”-vyörytyksen takana. Siellä tehdään ihan hitokseen töitä!

Seuraavaksi suuntaan naapuriin luomutilalle. Samaan aikaan tilalla onkin käymässä navetan ilmanvaihdon tehostamista suunnittelemassa Demecan Aleksi. Navettaan olisi tarkoitus vielä asentaa helikopterituulettimet. Edellinen investointi oli ikkunoiden poistaminen ja tilalle laitettiin kokonaan alas laskeutuvat kennoikkunat, niin että navetan seinä on lähes kokonaan auki. Lehmät pitävät viileästä ja navetassa onkin ihanan raikasta. Ei haise tukka lehmän sonnalle, jos eksyn paikalliseen Saleen kotimatkalla.

Tuulettimia varten pitää tehdä investointitukihakemus. Osa investoinnin kuluista katetaan EU rahoilla. Silti mikään investointi ei ole ilmaista. Rahaa investoida ei välttämättä ole, mutta silti niitä tehdään, jotta lehmien olosuhteita saadaan paremmiksi. Mitä tämä kertoo suomalaisista tuottajista? Eläimet ovat heille tärkeä asia, niin on ollut aina ja tulee aina olemaan. Samaan aikaan me muut luemme feediin nousevaa valtamedioiden uutisointia, siitä miten maitotuotteet ovat haitallisia ja kukaan epäitsekäs ihminen ei saisi ostaa niitä kaupasta. Niin ne ajatukset sitten kulkevat mukanamme sinne kaupan hyllyjen väliin ja valitsemme ehkä verkkopussillisen terveellisiä avokadoja tai brasilialaisia soijasuikaleita, ajatellen että olemme tehneet paremman valinnan. Näin murennamme oman maamme perustuksia, omavaraisuutta, taloutta ja ison osan siitä mitä Suomi ja me suomalaiset olemme.

Luovutan tilatut lääkkeet toimiston pöydälle. Niistä pidetään tarkkaa kirjaa. Kenelle on annettu, minkä verran ja mihin vaivaan. Kipulääkkeiden käyttö on viimeisen kahden vuosikymmenen aikana lisääntynyt valtavasti. Eläinten kipua tutkitaan jatkuvasti ja siitä tiedetään aina enemmän. Antibioottilääkitys aloitetaan tulosten perusteella ja penisilliini on yleisin mikrobilääke mitä me käytämme ja sitäkin kohdennetusti. Ei koskaan reserviantibiootteja. Kuurin aikana ja varoajalla maito erotellaan, jotta se ei mene elintarvikkeeksi. Ei mene ihan näin edes Keski-Euroopassa tämä homma. Siellä taitaa penisilliinien aikakausi olla jo ohi.

Arjankin navetassa asustaa Muumilaakson porukkaa ja monta muuta lehmää, joilla on kaikilla nimi. Niiden hyvinvoinnin eteen tehdään joka päivä paljon työtä. Niitä myös paijataan ja niille jutellaan ohimennen töiden lomassa. Koska ne ovat yksilöitä ja tärkeitä työkavereita.

Suomessa luomutilojen eläinten olosuhteet eivät eroa juurikaan tavanomaisista tiloista, paitsi laidunnuksen suhteen. Olosuhteet ovat uusissa pihatoissa lähtökohtaisesti jo niin hyvät. Periaatteessa voisi ajatella, että muuhun maailmaan verrattuna koko Suomi on yhtä luomutilaa.

Ei tarvitse matkustaa kun eteläiseen naapuriin, niin perhetilat joutuvat lopettamaan, koska maidosta maksetaan enemmän suuremmille tiloille. He myyvät eläimet pois ja menevät itse töihin monikansallisten yritysten omistamiin suuriin yksiköihin. Niissä ei lehmillä ole nimiä, vaan pelkät numerot.

Halutaanko me, että kahdenkymmenen vuoden päästä meillä on suomalaisia perhetiloja, missä lehmät ja ihmiset voivat hyvin?

Siinä tapauksessa meidän täytyy huutaa vielä kovempaa!!

#kukahuutaakoviten #niinettähelsinkikuulee #suomalaistaruokaa #lehmätonbest

Tuotantoeläinten erikoiseläinlääkäri (ja hitokseen ylpeä siitä)

Sanni Kallio, Lehmälääkärit.com

PS Pentti Linkolaa lainaten:

”Ravinnontuottaja-ammatit eivät ole ammatteja muiden joukossa. Maatalous ei ole vain elinkeino muiden elinkeinojen joukossa. Nämä ammatit ovat kaikkien muiden, valinnanvaraisten elämänalojen edellytys ja samalla niiden yläpuolella. Kansakunta on yhtä kuin maatalous, niin kauan kuin ihmislaji maapallolla elää”.